Se on loppu ny. Siis talven harjoitusjakso. Kevään kilpailukausi alkoi tänään ja tuloksena mahtava 44 sija Silja-rastien kovatasoisesta H21A2-sarjasta. Tyytyväisyys suoritukseen on samaa luokkaa kuin syksyn 09 sm-yö -kilpailussa. Hyvä reissu, mutta tulipahan tehtyä.
Jos en olisi tehnyt täydellistä juoksua, alkaisin rutiininomaisesti etsiä suorituksesta virheitä, jotka selittäisivät eron kärkeen. Onneksi täydellisen juoksun jälkeen kilpailussa ei ole neljää suuntavirhettä, kuutta rastinottaovirhettä ja kahta reitinvalintavirhettä, sillä niiden tekeminen saattaisi jälkikäteen kaivella.
Onneksi täydellisen suorituksen jälkeen ei myöskään tarvitse arvuutella heikkoa fyysistä virettä. On hienoa, ettei hyvin sujuneen alkuverkan jälkeen tarvitse arvuutella, miksi jokainen yli kahden käyrän mäki vetää jalat totaalisen hapoille. Huippusuorituksen jälkeen ei myöskään tarvitse pohtia, miksi maantiekympillä minuutin hitaampi kaveri kulkee metsässä 40s/km kovempaa.
Huippusuorituksen tekeminen on aina urheilijalle kova juttu. Itsensä ylittäminen vetää pään tyhjäksi. Miten tässä näin kävi? Tätäkö tämä sitten on? Eikö kaikkien tehtyjen harjoitusten jälkeen ole mitään ihmistä suurempaa? Fiilis on samanaikaisesti kyselevä ja vastaava, ontto ja täysi. Samalla tulee mietittyä, onko täydellisyyden saavutettuaan mitään järkeä jatkaa? Sitä tulee huipputasolla mietittyä yhä uudestaan.
Ei syytä huoleen. En ole lähdössä minnekään. Lentokoneet eivät lennä. Kilpailut jatkuvat 10milassa putkiosuudella. Siellä nähdään toisenlaista menoa.
Jos en olisi tehnyt täydellistä juoksua, alkaisin rutiininomaisesti etsiä suorituksesta virheitä, jotka selittäisivät eron kärkeen. Onneksi täydellisen juoksun jälkeen kilpailussa ei ole neljää suuntavirhettä, kuutta rastinottaovirhettä ja kahta reitinvalintavirhettä, sillä niiden tekeminen saattaisi jälkikäteen kaivella.
Onneksi täydellisen suorituksen jälkeen ei myöskään tarvitse arvuutella heikkoa fyysistä virettä. On hienoa, ettei hyvin sujuneen alkuverkan jälkeen tarvitse arvuutella, miksi jokainen yli kahden käyrän mäki vetää jalat totaalisen hapoille. Huippusuorituksen jälkeen ei myöskään tarvitse pohtia, miksi maantiekympillä minuutin hitaampi kaveri kulkee metsässä 40s/km kovempaa.
Huippusuorituksen tekeminen on aina urheilijalle kova juttu. Itsensä ylittäminen vetää pään tyhjäksi. Miten tässä näin kävi? Tätäkö tämä sitten on? Eikö kaikkien tehtyjen harjoitusten jälkeen ole mitään ihmistä suurempaa? Fiilis on samanaikaisesti kyselevä ja vastaava, ontto ja täysi. Samalla tulee mietittyä, onko täydellisyyden saavutettuaan mitään järkeä jatkaa? Sitä tulee huipputasolla mietittyä yhä uudestaan.
Ei syytä huoleen. En ole lähdössä minnekään. Lentokoneet eivät lennä. Kilpailut jatkuvat 10milassa putkiosuudella. Siellä nähdään toisenlaista menoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti